 |
Tuntematon Sotilaan Loppela (01.11.07)
Tuntemattoman Sotilaan Loppela Bluestone: It Takes Time…Omakustanne 2007 Blueskitaristi Matti Loppela on periaatteen mies. Tinkimätön perfektionisti, joka ei siedä mitään muovista keekoilua ympärillään. Siksi kestikin kauan, ennen kuin 1992 perustettu Bluestone sai ulos levynsä It Takes Time… Kolme sointua piti hioa täydelliseksi ennen kuin kehtasi levytysstudion peiliin katoa, mutta se kannatti. Pepe Ahlqvist ja muutama muukin bluesmies voi nyt lähteä eläkkeelle – lopullisesti. Sinällään It Takes Time ei tuo mitään järisyttävän uutta suomibluesin kenttään, paitsi muutaman tosiseikan. Loppela on yksi Suomen parhaista blueskitaristeista. Hän osaa soittaa vauhdilla, mutta uskaltaa ennen kaikkea soittaa myös hiljaa, hitaasti ja vähän. Nopeissa kitaristin taito punnitaan, hitaissa sielu paljastetaan. Ja bluesissa sielu on ainoa, millä on loppupeleissä arvoa. Bluestone on bändinä hioutunut soittokoneeksi, joka hallitsee ylpeästi juurensa: Kuten levyn kannessa todetaan ”This is a studio live recording. No overdubs, no gimmicks and especially no special guest stars!” Autenttista bluesia tuleekin sitten likimain tunnin ajan. Blueskitara itkee, huuliharppu huokaa, sade virtaa ja elämä murjoo. Tämä on bluesinystävien taivas, ihme kyllä. Jos haluaa vetää kireää linjaa, voi todeta, että laulaja Pekka Pulkkisen ääni on sopivan miehekäs, mutta ei aina ihan vireessä. Venyttely on taitolaji. Myös kappaleet ovat sisäiseltä hajonnaltaan melko samanlaisia. Soitossa luotetaan täysin tulkinnan voimaan, mikä on toisaalta kunnioitettava linjanveto. Mutta mikä tärkeintä, Bluestone on nyt julkaisunsa kanssa paikalla, jonne kuuluu, terävimmässä kärjessä. Mikä siinä onkin, että ne hiljaisimmat ovat yleensä kovimpia. Kauan sai aikoinaan odottaa Helge Tallqvistinkin esikoista. Sama juttu Loppelan kanssa. Ne on nämä Väinö Linnan kuvaamat hiljaiset tekijämiehet ihan oma lukunsa ja luonteensa. Mies tekee lopulta sen minkä tekee, kun on pakko. Loppelalle blues ei ole mukavaa soittelua, vaan suonissa virtaava pakkomielle, onneksi. It Takes Time… on osoitus siitä, että blues kannattelee, kun usko on vahva. Se mikä ei tapa, tekee vahvemmaksi. Risto Haapsamo Kaleva 1.11.2007
Jazzrytmit 4/2007 Äänitetty Seinäjoella vanhassa koulun voimistelusalissa marraskuussa 2005 & huhtikuussa 2006 (Jarkko Salo) sekä toukokuussa 2006 (Urkki Niemi), raita 13 äänitetty Seinäjoella huhtikuussa 2005 (Jarkko Salo) ja raita 5 äänitetty Oulussa toukokuussa 2006 (Markku Perälä). Miksaus Seinäjoella Sami Jormanainen, Matti Loppela ja Miikka Kivimäki. Masterointi Sami Jormanainen. Oululaisen Bluestone-yhtyeen uutuuslevyn nimi viittaa heidän levyjensä verkkaiseen julkaisutahtiin. Vuonna 1992 perustettu blueskvintetti on tehnyt kymmenen vuotta sitten ainoastaan yhden EP-levyn nimeltä Tones in Blue. Samalla yhtye on ollut myös harvinaista herkkua keikkojenkin suhteen. Viisikon aloittaessa touhua vuoden 1993 kesällä, sen jäsenet asuivat kaikki Oulussa, mutta sittemmin kitaristi Matti Loppela on muuttanut Seinäjoelle ja harpisti-laulaja Pekka Pulkkinen asustelee Jyväskylässä. Viimeisin päivitys kokoonpanoon tuli vuonna 2002, kun Micke Björklöfinkin kanssa yhteistyötä tekevä Miikka Kivimäki korvasi alkuperäisen basistin Timo Koivulan. Yhtyeen jäsenten asuinpaikkakuntien välimatkat selittänevät omalta osaltaan niin levytysten kuin keikkojenkin harvalukuisuutta. Toisaalta yhtyeen johtohahmon kitaristi Matti Loppelan nöyrä mutta tinkimätön asenne bluesin soittoon on ollut alusta lähtien Bluestonen tavaramerkki, josta on saatu esimakua hyvin harvalukuisilla ja tarkkaan valituilla keikoilla ja nyt sitten vihdoin ja viimein debyyttilevytyksen muodossa. Bluestonen ensilevytys, jos mikä, on kotimaamme sinisävytteisen kentän merkkiteoksia ja kelpaa sitä vertailla maamme rajojen ulkopuolellakin, jos sikseen tulee. Jo pelkästään Matti Loppelan kitarointi edustaa soundillisesti sellaista intensiteettiä, että siinä jäävät kotimaamme ns. kitarasankarit valovuosien päähän. Bluestonessa ei ole kyse kuitenkaan mistään kitarasankaruudesta, vaan sähköisen modernin kitarabluesin esittämisestä, jossa sillä on kokonaisuudessa erittäin tärkeä rooli . Kun Bluestonessa tähän on lisätty ehjä ja toimiva kokonaisuus yhtyeen muista osaavista muusikoista, joille myös annetaan tilaa, on tuloksena täyden kympin pitkään aikaan ansaitseva kotimainen bluesjulkaisu. Täyden kympin päälle plussaa tulee studioliveäänityksestä, jossa ei ole päälleäänityksiä tai muita kikkailuita, puhumattakaan yhdestäkään vierailijasta. Auvo Laaksonen Jazzrytmit
Bluestonen pitkä taival Bluestone on yhtyeenä vaikuttanut jo varsin pitkään ja monesti ryhmä on ilahduttanut bluesin ystäviä tiukoilla keikoillaan. Ryhmä on kuitenkin levyttänyt hyvin niukalti. Niinpä bluesvuosi 2007 käynnistyy komeasti kun Bluestone julkaisee ensimmäisen täyspitkän albuminsa It Takes Time. Asiaa valaisee lähemmin bändin kitaristi Matti Loppela. Taustaa Mainitulla kokoelmalla mukana oleva Losing Hand seuraa levyllä bonusraitana. ”Siinä muuten soitetaan ihan oikeita Hammond-urkuja, kun sellaiset sattuivat studiossa olemaan”, kertoo Matti. Bändi on ollut kasassa 15 vuotta ja pitkä taival on kuljettu. Siihen viittaa levyn nimikin: Aikaa kuluu. ”Koko bändi oli vähän katkolla, kun vanha basistimme lopetti ja tiesin, että tällaisen tyylin soittoniekkoja ei ole ihan helppo löytää. Onneksi sitten löytyi toi Kivimäki basson varteen.” Miikka Kivimäki tunnetaan varsin monipuolisena musiikkimiehenä. Bändi treenasi hänen kanssaan vuonna 2002 ja seuraavana vuonna hän oli jo mukana keikoilla. ”Chef” on tehnyt paljon yhteistyötä mm. Micke Björklöfin kanssa ja hän myös opettaa bassonsoittoa. ”Muutenkin me päätettiin laittaa bändi vähän telakalle siihen asti, että saadaan levy ulos. Tehtiin ihan vaan muutama keikka levyprojektin aikana, joka kesti noin puolitoista vuotta. Eihän me muutenkaan keikkailla kovin paljoa sillä Bluestone toimii ihan harrastepohjalta. Meillä on kaikilla myös päivätyö. Ja kun ukot asuu kolmessa eri kaupungissa (Oulu-Jyväskylä-Seinäjoki) niin aina jollakulla on pitkä matka keikalle.” sanoo Matti. ”Soittaminen on kivaa, mutta se matkustaminen, roudaaminen ja kaikki siihen liittyvä ylimääräinen työ tuntuu välillä työläältä. Soitamme omaksi iloksemme, emme ole ammattilaisia, eikä tällä hommalla rikastu” tiivistää Loppela. Luupäistä asennetta ”Blues Newsissä oli mainos Albert Kingin Tomato Live-levystä. Sain sen kalliilla hinnalla hankittua ja sitä sitten tuli kuunneltua kauan ja hartaasti. Siinä yksi syy miksi levyllemme piti saada mukaan pari Albert Kingin ohjelmistosta tuttua piisiä.” Myös soittolaitteiden ja yleensä tiedon saatavuus oli kolme vuosikymmentä sitten ihan toisenlaista kuin mitä se on tänä päivänä. ”Siihen, että harrastusta on jatkunut näin pitkään tarvitaan itsepäistä luupääasennetta” kuittaa Matti. Harrastuksen hedelmiin kuuluu myös se, että on tutustunut ja tavannut samanhenkisiä kavereita. Matin vaikuttajista ja taustoista voi lukea tarkemmin kirjasta 'Suomalainen kitarakirja' (Alfamer, ISBN 952-472-054-X), joka ilmestyi loppuvuodesta 2006. ”Sitä kautta tutustuin Juha Ignatiukseen, joka teki levyymme kannet ja taiteen nettisivuille, jotka avautuvat virallisesti samaan aikaan kun levy julkaistaan. (Bändin nettisivuilla osoitteessa www.bluestone.fi on kuultavissa näytteitä levyltä ja Saarijärven Myllybluesissa 2005 tallennettu videoklippi. Kirj. huom.) Puheeksi tulivat luonnollisesti myös soittovehkeet ja Matti kertoi olevansa erittäin tyytyväinen Gibson 345-kitaraansa, johon ovat luottaneet myös monet hänen esikuvansa kuten Freddie King, Hollywood Fats, BB King ja Jaska Heinonen. ”Meidän kamat ovat periaatteessa ihan antiikkisia. Mun vahvistinkin on vaan vuoden nuorempi kuin minä. Vaikka luotamme vanhoihin laitteisiin ja perinteisiin metodeihin, niiden ikä ei kuitenkaan ole se pääasia, nehän ovat lopultakin vain työkaluja.” Luottonimet Gibson ja Fender vastaavatkin sitten levy kitara-arsenaalista. Matin ideoima ja Juha Ignatiuksen toteuttama pahvinen levynkansi tuovat muistumia LP-kaudelta ja ne kuluvatkin tyylikkäämmin kuin muoviset kotelot. ”Kenellekään ei maksettu mitään tuntipalkkaa vaan koko projekti on toteutettu ihan perinteisessä asevelihengessä. Kansi on myös olennainen osa tuotteesta. Hirvee kansi ei ainakaan myy.” Projektin alku oli hankalaa, miehemme kun eivät osanneet arvatakaan kuinka monta eri vaihetta levyn tekoon liittyy. ”Nyt on kuitenkin hyvä fiilis eikä tartte lopputulosta hävetä yhtään” lohkaisee Loppela. Periaatteena oli alusta alkaen tehdä kaikki kunnolla, vaikka se sitten veisi vähän kauemmin aikaakin. Omakustanne (Texicali jakelee) tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta sillä näin bändi pääsee vastaamaan lopputuloksesta ihan loppuun asti. Livenä purkkiin Iso Sali osoittautui erinomaiseksi tilaksi homman tallentamiseksi livenä. ”Kaikki saivat soittaa yhtä aikaa ja sermeillä jaettiin tilaa aina sopivan kokoiseksi. Eikä ahtaus vaivannut niin kuin virallisissa studioissa. Piuhat vedettiin naapuriluokkaan ja siellä miksattiin 16 raidalle. Näin saatiin myös hyvä tunnelma aikaiseksi. Livenä äänittämistä puolsi myös se, että homma olisi koko ajan mahdollisimman spontaania. ”Improvisoiminen on jännittävää ja keikallakin tulee virheitä. Niinpä emme alkaneet hieroa biisejä liikaa. Pienet mokat, jotka eivät häirinneet liikaa, saivat olla.” Matti kertookin, että hänen omat suosikkilevynsä ovat lähes kaikki oikeita live- tai studiolivealbumeja. Biisimateriaalia poimittiin sieltä täältä. Bändi ei kiinnittänyt huomiota siihen, kenen tekemä originaaliveto sattui olemaan vaan valitsi sellaisia piisejä, joita oli mukava soittaa kunhan ne eivät olleet liian kuluneita. Niistä lähdettiin tekemään omannäköisiä versioita, ei kopioimaan alkuperäistä nuotti nuotilta. ”Aina jollekin muodostuu bändissä vetovastuu linjasta ja Bluestonessa se on langennut minulle. Minä halusin kaikilta bändin jäseniltä ideoita ja kommentteja”, kertaa Loppela. Niinpä Oulun pojat Jari ja Maxx yllättivät kunnolla versioimalla Spann's Stompin levylle. Miehet vetivät sen kaksistaan purkkiin Oulussa.” Se onkin todellinen kellariäänite. Otis Spann on todellinen bluespianon kantaisä ja toi on hänelle hieno kunnianosoitus. Muutenkin se raita istuu kokonaisuuteen hienosti. Pianovetoinen biisi katkaisee mukavasti muuten niin kitaravetoisen levyn.” Sävyjä saatiin myös sillä, että Kivimäki soittelee kolmea erilaista bassoa: Fender Presicion-sähköbassoa, Landolan akustista ja kontrabassoa. Osa levyn biiseistä on jo bändin keikoilta tuttua, osaa treenatiin vain pari kertaa ennen äänittämistä. ”Koko homma meni mahdollisimman ex tempore ja pyrimme välttämään liikaa viilaamista. Ei me tietoisesti yritetty mitään liian perinteistä mutta ei myöskään haluttu tehdä liialla hieromisella liian hifiä jälkeä. Levy vastaa hyvin sitä soundia mikä meillä on livenäkin ja ainoat pikkuviilaukset tuli miksausvaiheessa.”, kertoo Loppela. Kunhan levy on ulkona, Matti kertoi Bluestonen olevan halukas tekemään muutamia järkeviä keikkoja. ”Minulle saa soittaa ja kysellä keikoille ja levyäkin saa kysellä”, päättää Loppela. ________________________________________________________________________ BLUESTONE
Mitäs levyjä Aaltosen arvionipussa nyt onkaan? Hmmm… rokettirollia, rock-s-billyä, Suomi-poppia ja vielä progea. Mutta onhan täällä yksi blueslevykin! Eikä muuten ole yhtään hassumpi blueslevy – itse asiassa loistava! ”Blues Stone? Mikä ihmeen Bluestone?”, saattaa moni bluesin harrastaja edelleenkin ihmetellä. Toivottavasti tämä levy vihdoinkin tekee selväksi mistä on kysymys: yhdestä Suomen parhaista ja tinkimättömimmistä bluesyhtyeistä tietenkin! Bluestone ei yksinkertaisesti yritä – eikä halua – olla muuta kuin bluesyhtye. He eivät edes vaivaudu miettimään, pitäisikö soittaa keikalla joku rock'n'roll-kappale tanssivan yleisön mieliksi – saati sitten pohtimaan päivän trendejä pysyäkseen kiinni ”ajan hengessä”. he tekevät keikkoja (liian) harvakseltaan, mutta yhdelläkään niistä, jotka olen onnistunut näkemään, ei edes bailaavimmalla baariyleisöllä ole ollut valittamista viihtyvyyden suhteen. Bluestone haluaa tehdä parhaansa kuulostaakseen omasta mielestään edes siedettävästi suurilta idoleiltaan T-Bone Walkerilta, BB, Albert ja Freddie Kingiltä, Otis Rushilta, Magic Samiltä, Walter Hortonilta ja Otis Spanniltä, muutamia mainitakseni. Nuoremman polven mestareista yhtyeen suurin suosikki lienee edesmennyt Hollywood Fats, jonka muiston ylläpitämiseksi Bluestone on tehnyt jopa ns. tribuuttikeikkoja, joilla esitetään ainoastaan Hollywood Fats Bandin ohjelmistosta tuttuja kappaleita. Korkealla ovat bändin tavoitteet mutta ei epäilystäkään siitä, ettei niitä olisi saavutettu. Päinvastoin, sillä Bluestonen tuntemattomuuden syy on pelkästään yhtyeen liiankin tiukka itsekritiikki. Murto-osalla Bluestonen taidoista olisi moni suomalaisbändi paukutellut henkseleitään ja uhonnut olevansa maailmanluokan bluestähti. It Takes Time on kuvaava nimi puolitoista vuosikymmentä täyttävän Bluestonen ensimmäiselle kokopitkälle albumille. Yleinen käsitys on ollut se, ettei bändin henkinen johtaja, kitaristi Matti Loppela tule ikinä kelpuuttamaan mitään äänityksiä levylle saakka. Kun toissa keväänä kysäisin huuliharpisti/laulaja Pekka Pulkkiselta, liikenisikö Bluestonelta mitään materiaalia yhdistyksemme julkaisemalle kokoelmalle Blues News Is Coming (BN 5/2006), kertoi hän äänitteitä olevan tuntikaupalla ”ja ihan kohtuullisia, eiköhän sieltä…”, hän totesi. Puhelu Loppelan kanssa päättyi nopeasti, sillä kitaristi totesi, ettei ”sellaista paskaa voi missään julkaista”. Aikamoinen asenne, tuumasin, sillä olin onnistunut joitakin nauhoituksia kuulemaan, eikä niissä ollut pienintäkään valittamista. Pettymykseni katosi seuraavana päivänä kun sain puhelimitse tiedon, että Bluestone menee saman tien äänittämään ”jotain kelvollista”. Seuraavalla viikolla tipahti postin mukana CD, joka sisälsi Loppelan mukaan ”jotakuinkin siedettävän” version Little Miltonin Losing Handistä. Omahyväisesti toivon, että tämä episodi sai Bluestonen vihdoinkin ryhtymään myös tämän levyn tekoon. Vaikka Bluestonen musiikki on pääosin painottunut moderniin kitarabluesiin, Loppela ei ole mikään egotrippaileva kitarasankari. Kieltämättä hän lienee ryhmän johtaja niin lavalla kuin muuallakin mutta tärkeintä on aina täysipainoinen kokonaisuus. Rumpali Jari Korpimäki, pianisti Markku ”Maxx” Perälä ja basisti Miikka ”Chef” Kivimäki, joka on tullut tutuksi myös Micke Björklöfin ja Ville ”Lefty Willie” Leppäsen kokoonpanoista, ovat kaikki muusikoita, jotka tietävät kuinka bluesia soitetaan. Vaihtelua levyn rankkaan bluesilmeeseen tuo mm. Spann's Stomp, joka on Perälän kunnianosoitus idolilleen Otis Spannille ja on toteutettu perinteisellä piano & rummut-duokokoonpanolla. Vähimmälle huomiolle ei jää myöskään Pulkkinen, joka laulajana ja huuliharpistina on Loppelan ohella Bluestonen keulakuva. Little ja Big Waltereita ( Jacobs ja Horton) esikuvinaan William Clarken ohella pitävä Pulkkinen tasapainottaa bändin musiikillisia valtasuhteita niin huuliharpunsoitollaan kuin myös Person To Person- tyylisten bluesballadien tulkitsijana. It Takes Time on odotettu jatko kymmenen vuoden takaiselle EP:lle Tones In Blue. Toivottavasti se myös nostaa Bluestonen Oulun tai Seinäjoen ympäristön kulttibändistä koko Suomen bluesharrastajien ja miksei muidenkin tuntemaksi yhtyeeksi. Bluestonen soisi näkevänsä suurimmalla osalla maamme lukuisista kesäisistä bluesfestivaaleista…tai no sanotaan suoraan: KAIKILLA Suomen bluesfestareilla!
Lahti Blues & Roots Myllyblues sateen kourissa Musiikillisesti ilta oli järjestäjäkunnan sisäpiirin jäsenen silmin ja korvin asioita tarkastellen varsin onnistunut. (...) Bluestone-joukkion jäsenet Pekka Pulkkinen (vcl, hca), Matti Loppela (gtr), Markku "Maxx" Perälä (kbds), Miikka "Chef" Kivimäki (bs) ja Jari Korpimäki (dms) majailevat nykyisin kotomaamme niin eri kolkilla, että yhtyeen tarkkaa kotipaikkaa taitaa olla aika vaikeaa määritellä. Niinpä heitä voi kutsua paitsi soiton niin myös työn sankareiksi, kun he matkojen rasituksista piittaamatta jaksavat välittää yhteistä ilosanomaansa vuodesta toiseen. Vaikka heidän kaksi settiänsä kestivät kaikkiaan reilun kahden tunnin verran, esitysten taiteellinen taso pysyi kaiken aikaa huomattavan korkeana. Erityistä suosiota saavuttivat Matti Loppelan virtuoosimainen kitarointi, mistä löytyi piirteitä paitsi ilmeisen suuren esikuvansa Michael Mannin eli Hollywood Fatsin tyylittelyistä niin myös vanhojen mestarien T-Bone Walkerin ja B.B.Kingin taituroinneista, kuin myös Pekka Pulkkisen rennonoloinen laulanta ja vivahteikas harputtelu. Tilaisuuden luonnetta kuvaa hyvin sellainen erikoinen sattumus, että illan avauslaulu ja toisaalta yhtä encorea edeltänyt lopetuspiisi olivat kumpikin versioita Walter Hortonin tutusta kehotuksesta 'Have A Good Time'. Tällaisia artisteja sopii huoletta suositella myös muiden palkattaviksi. Bluestone in concert in Seurahuone, Oulu 5-6.12.2003 Miten se menikään? Jos Mohammed ei pääse vuoren luo niin rahdataan BN:n hallituksen sinisilmäiset Bluestonen luokse T.Leinolla vahvistettuna sillä sehän tuntuu olevan nykyään ainoita mahdollisuuksia kuulla yhtyettä livenä – valitettavasti. Bluestone oli buukattu kahdeksi illaksi 5-6.12 hienosti restauroidulle Oulun Uudelle Seurahuoneelle ja omalta osaltamme kuulokuvat rajoittuivat juhlavampaan vaihtoehtoon eli Isänmaamme vuosipäivän ajankohtaan 6.12. Lievistä matkan mutkista ja muista hidasteista huolimatta tilaisuus tuli olemaan varsin muistorikas ja monin tavoin ajankohtaankin liittyen hyvin sopivasti juhlava. 'Downtownissa' sijaitseva hotellimme oli mukavan kävelymatkan päässä keikkapaikasta mutta ennen illan soittorupeamaa vierailimme hetken minibaarissamme napaten jonkun verran nautinnollista "lohdutusta" Southern Comfortista sekä musiikillista vastaavaa Hollywood Fatsin liveäänitteeltä. Saavuttuamme kapakkaan pojat olivat jo hyvän matkaa Freddie Kingin kanssa On My Way To Atlanta Matin kitaran huokaillessa siihen malliin, että BN:n väki joutui tukemaan itseään jo alkuillasta baaritiskiin ja haukkomaan henkeään hartaasti ja syvään. Bluestonen viisimusikanttinen kokoonpano on juuri kompakti valitsemansa tyylin eli kitara- ja harppupainotteisen Chicago- ja Westcoastbluesin esittämiseen. Piano, kitara ja huuliharppu tarjoavat kukin laajan kirjon soolomahdollisuuksia ja rauhallisemmassa vaiheessa hienoa tukea muutenkin niin tyylikkäästi hoidetun perustaustan eli basistin ja rumpalin kanssa. Tätä tyylikkyyttä ja soolovalikoiman laajuutta kuultiin illan aikana monesti erilaisin vaihteluin kitara/harppu- tai kitara/pianopainotteisesti. Rice Miller on eräs Pekan suosikeista ja hänen kappaleistaan yhtye esitti pari tulkintaa: All My Love In Vain ja hidastakin hitaammin Trust My Baby, jossa Pekka tuskastelee omaa"trust"iaan harpun vaikeroidessa uskottavuuttaan ja Matin kitaran louskuttaessa muuten vaan mukavia Chicagon hengessä. Pekan laulussa on raavaan miehen raakuutta, taitaa olla nähnyt jonkun verran maanteitä, kuljettuja katuja ja pitkiä öitä. Harppuosastolta kuultiin illan aikana niin tutun jaskainen kromaattisen juhlaa oleva upea William Clarken Greasy Gravy ja Piazzan You Better Watch Yourself, joka oli juuri niin Länsirannikon keinuvaa humppaa kuin odottaa voi ja kullakin soittajalla on sopivasti paikkansa "keinuttamisessa": piano boogiaa, lautaset kolisevat, basso jumpsuaa, harppu humppaa ja kitara just sitä omaansa väliin alakieliä kiertäen. Ujolta yksinäiseltä eli Walter "Mumbles" Hortonilta kuultiin osin yleisön pyynnöstä Walter's Boogie ja Hard Hearted Woman ja ainakin muutama kuulija oli mykistynyt ihastuksesta bändin kykyyn heittäytyä Chicagon hämyisten kujien syövereihin täysin sävelin ja erityisesti rumpali Korpimäen soitto oli autenttisuudessaan suoraan kuin Silvion stagelta millään tavoin väheksymättä tässä tai missään muussakaan kappaleessa ketään bändin jäsentä. Jengiä oli paikalla hienosti tupa täynnä jonkun paikallisen kuuluisuuden viettäessä äänestä päätellen rokkipitoisia vuosijuhliaan toisessa salissa toisten nauttiessa pubin puolella sinisävelistä. Kummasti sieltä toiselta puolen valui jengiä aika ajoin meidän nautintopuolellemme eli blues elää ja voi hyvin niin rahvaan kuin juhlakansankin piirissä. Suomessa on tunnetusti ihan maailmanlaajuisestikin loistavia ja taitavia muusikoita, tässä tapauksessa blueskitaristeja ja heistä puhuttaessa ei voi unohtaa Bluestonen kitaristia Matti Loppelaa. Oulussa, kuten aikaisemmin kuulemillani keikoilla, Matti soitti jälleen sitä loistavaa tyylitajua ja aikaisempaa vieläkin nautittavampaa saundirikkautta, josta hänen soittonsa olen oppinut tuntemaan. T-Bone, Riley B. ja Freddy King sekä edellisiä läheltä liippaavat sielukkaat kitaristit Magic Sam, Otis Rush ja Little Milton kuuluvat Matin tyylikirjoon. Mainituilta kitaristeilta saimme maittavan sekoituksen alkaen BB.Kingin kappaleella Jump With You Baby, joka rullasi reippaasti ja sopi hyvin yhtyeen käteen. Freddyltä kuultiin aloituskappaleen lisäksi mm. hieno instrumentaali Sidetracked. Life Is Too Short hidastellaan T-Bonen alulla pianon tukemana jatkaen Alimony Bluesiin, jossa mielenkiintoisesti mennään T-Bonen kautta länteen. Lisää Aaron Walkerin haikuja tarjosi Party Line Blues Matin lähtiessä vetämään slovaria, jossa on esimerkillistä miten herkästi ja irtonaisesti soolot irtoavat. Osansa irrottelusta saa myös Maxx soolossaan kappaleen keskivaiheilla. I Found A New Love kuuluu niin laulu- kuin kitarapuoleltakin hehkutusbiiseihin ja millaista hehkutusta Matti heittääkään kehään. Maxx tekee pienen välisoiton, kunnes Matti pääsee taas vauhtiin. Nuo upeat soundit eivät voi olla vain välineiden ansiota, täytyy olla aika paljon niin sormissa kuin korvien välissäkin jotta kykenee tuottamaan moista infernaalista nautintoa. Samaan kitaranautintokastiin kuuluvat myös Losing Hand ja I Stepped In Quicksand. Kitaristista ja Matista puheen ollen jätin tarkoituksella tärkeimmän eli ainakin meidän molempien suosikin Hollywood Fatsin viimeiseksi. Bluestone on omimmillaan kappaleissa, joihin Fatsilla on ollut jonkinlainen osuus (Clarke, Piazza, Harman ja tietysti oma Hollywood Fats Band). keikalle Matti oli taikonut skitastaan ja skobesta sellaiset soundit, että silmät kiinni kuunnellen saattoi kuvitella Fatsin lavalla! Eräs näistä kappaleista oli Harmanin My First Crime. Matilla lähdetään, Pekka tunnelmoi, Maxx heittää Kaplania kuuluville, rumpali Korpimäki osoittaa kuunnelleensa kepit oikosenaan ja hartaasti Dick Innesiä ja basisti Miikka Kivimäki samoin läskibasson mallia myöten Larry Tayloria. Lopullisesti silmät kostuttaa Matti. Shake Your Boogie on West-humppaa ja merkataan perinteiseen osastoon sillä sitähän se on: iloista kolistelua rumpalia myöten. Kromastyke Teardrops Are Falling menee myös täysin samaan nippuun. Kaikki ovat mukana mutta Matti ottaa estradin. Kolminkertaiseen slovariin Trouble, Trouble, Trouble on hyvä lopettaa. Kiitos Bluestone upeasta ja muistorikkaasta keikastanne! Laitteet Soittofilosofia ********************************************************
|
(1) Personal Manager (2) Hard Hearted Woman (3) It Takes Time (4) Person To Person (5) Spann's Stomp (6) Teardrops Falling (7) Every Night And Every Day (8) The Big Boat (9) Matchbox Blues (10) I Love The Woman (11) Party Line Blues (12) I Found A New Love (13) Losing Hand